Maakuoren ikälaskelmia suorittavien tutkijoiden piirissä on käyty viimevuosien aikana vilkasta keskustelua vanhojen uskomusten ja uusien havaintojen välisistä ristiriidoista. Tutkijoiden käyttöön on saatu täsmennettyä ja uutta tietoa syvältä maan uumenista, merien pohjasta, ilmakehästä sekä ulkoavaruudesta. Monipuolisen tiedon yhdistäminen ja tarkkojen mittaustulosten tulkitseminen vievät aikaa ja vaativat suuria investointeja tutkimuslaitteistoihin.

Yli kilometrin syvyydessä maan uumenissa olevien zirkoni -kiteiden (ZrSiO4) sisältämät helium-atomit ja ilmakehässä olevien helium-atomien määrä on hyvä esimerkki uusista mittaustiedoista, jotka liittyvät yli 50 vuoden ajan vaikuttaneisiin ristiriitaisiin käsityksiin maapallon ikälaskelmien perusteista. (katso Taustaa 2/artikkeli 31). Tätä zirkoni-kiteisiin ja heliumiin liittyvää mittausta suorittaa mm. RATE -tutkimusryhmä ja tutkimuksen kohteena on tieteellinen tosiasia, joka tulee vaikuttamaan kaikkiin niihin tulkintoihin, jotka liittyvät maapallon ikälaskelmiin ja kerrostuneiden kivilajien muodostumiseen. RATE -tutkimustuloksiin voi tutustua mm. verkkosivujen kautta (www.icr.org).

Toinen tärkeä RATE -tutkimustavoite on määritellä maan eri geologisissa kerroksissa olevien hiiltä sisältävien fossiilien C14-pitoisuudet. RATE:n tutkittavina ovat olleet “viralliset” hiiltä sisältävät näytteet mm. seuraavista kerrostumista (suluissa kehitysopilliset ikäarviot miljoonissa vuosissa): tertiääri (10-65 mv), mesotsooinen (65-220 mv) ja ylempi paleotsooinen kerros (220 mv).

Näytteet on tutkittu käyttäen uusinta AMS-teknologiaa. Rinnakkaistutkimukset on tehty alan erikoislaboratorioissa. Kaikista näytteistä on löytynyt C14 -isotooppia

Mittausarvot vaihtelivat pms-arvoina (percent modern carbon) 7,58+-1,11 (Jurakausi =200 mv) - 0,38+-0,04 (Tertiäärin keskikausi =40 mv), jotka vastasivat C14- ikälaskelmina n. 20.000-45.000 vuotta . Tutkijat arvioivat lisäksi mitä johtopäätöksiä nyt saatujen tulosten perusteella voidaan tehdä C14 pitoisuuden määrästä ennen vedenpaisumusta ja heti sen jälkeen. Tutkimustulosten tarkasteluun liittyy useita rinnakkaistutkimuksia, joiden yhteisvaikutusten perusteella tehdään tieteellisesti kestävät johtopäätökset. Nyt on jo selvillä se, että kaikissa kerroksissa olevat, kehitysopin mukaan 0,5 - 600 miljoonan vuoden aikajänteelle asetetut fossiloituneet eliöt, ovat radiohiilimääritysten perusteella olleet elossa samanaikaisesti. Väliraportti, joka liittyy Pittsburgissa elokuussa 2003 pidettyyn konferenssiin, sisältää merkittävän todistuksen siitä, että yli 50 vuotta “saastumisen” seurauksena virheellisinä pidettyjä C14 –mittaustuloksia olisi pitänyt tarkastella maapallon nuoren iän näkökulmasta.1 Tutkijoiden oma maailmankuva on vaikuttanut siihen, että mittalaitteiden antamia tuloksia ei ole voitu hyväksyä. Jotta voisimme ymmärtää miksi näytteiden ikään liittyviä mittaustuloksia on tulkittu “omituisesti”, on hyvä valottaa ikälaskelmien taustahistoriaa.

Lyellin maailmankuvaan yhtyi Charles Darwin, jonka kehitysopilliset näkemykset perustuivat maapallon hitaaseen kehitykseen ja uniformitarismiaatteen tarjoamiin miljooniin kehitysvuosiin.

Koko kehitysajatus kaatuu jos voidaan todistaa, että maapallo on iältään nuori Maakerroksiin liittyvät ikäarviot ovat olleet 1800-luvulta lähtien eräs luonnontieteen tärkeimmistä tutkimuskohteista ja samalla myös kiistellyin yleiseen maailmankuvaan vaikuttava taustatekijä.

1800-luvulla maakerrosten paksuuksia mittaavien käytössä oli vain mittanauha ja usko miljooniin vuosiin. Vuonna 1815 Willian Smithin laatima eläimistön peräkkäisyyden taulukko otettiin ikälaskelmien pohjaksi. Taulukon idean perustana olivat johtofossiilit. Kullekin kehityksen aikakaudelle nimettiin tietyt fossiilit, joiden esiintymisen perusteella määriteltiin kerroksen ikä. Tämä taulukko on edelleen käytössä, kun kehitysopin ikäarvioita laaditaan.

1900-luvun alkupuolella tutkijoiden käyttöön saatiin radioaktiivisten isotooppien hajoamiseen perustuvia mittausmenetelmiä, joiden käyttöä ja mittaustarkkuutta on jatkuvasti lisätty. Lähihistoriaan liittyviin ikäarviointeihin käytetään mm. radiohiili (¹⁴C) mittausmenetelmää, jonka antamat tulokset rajoittuvat vain tuhansiin vuosiin. Kehitysopin mukaisia miljoonia vuosia taas arvioidaan niitä välivaiheita eli hajoamistuotteita mitaten, joissa esimerkiksi radioaktiivinen uraani muuttuu hitaasti lyijyksi.

Jotta julkaistut mittaustulokset saataisiin vastaamaan nykyisiä radioaktiivisiin ikälaskelmiin perustuvia pitkiä aika-arviointeja, on eri mittausmenetelmillä saatuja lukuarvoja sovitettu entisiin johtofossiilitaulukoihin. Tämä on ollut tärkeää siksi, että fossiileista ei teoriassa voida arvioida ikää sen jälkeen, kun niiden C 14 -pitoisuus on laskenut lähelle nollaa, joka uskomusten mukaan tapahtuu noin 100.000 vuoden kuluessa.

Näin on muotoutunut nykyään käytössä oleva geologisia kerrostumia esittävä taulukko. Sitä käytetään kaikkien ikälaskelmien perustana ja sen mukaan kalibroidaan ne löydöt, joilla halutaan lisätä kehitysopin uskottavuutta. Edellisellä sivulla on yksinkertaistettu malli ko. geologisesta ikätaulukosta.

Tuhansien vuosien ikämittari
VVuonna 1947 prof. Willard Libby kehitti menetelmän, jolla voitiin mitata orgaanisessa materiaalissa olevaa C14 –pitoisuutta. Radiohiilimittauksin mitataan tutkittavassa näytteessä jäljellä olevaa C14 -määrää, jonka perusteella arvioidaan ajankohta, jolloin eliö kuoli. (katso Taustaa 2/artikkeli 17) C14 -radiohiiliajoitus yleistyi nopeasti ja se on nykyisen arkeologian tärkein ajoitusväline.

1950-70 -luvuilla radiohiilimittauksen antamiin arvoihin suhtauduttiin virallisissa piireissä kuitenkin varoen. Tämä johtui siitä, että vuoteen 1970 mennessä mm. Radiocarbon-lehdessä julkaistuissa (yli 15.000 näytettä) mittaustuloksissa lähes kaikissa mitatuissa näytteissä todettiin olevan jäljellä C14 -isotooppia. Saatuja mittaustuloksia pidettiin epäuskottavina, koska näytteiden joukossa oli runsaasti miljoonia vuosia vanhoja fossiileja. Niiden ikä oli määritetty luotettavana pidetyn johtofosiili-taulukon mukaan. Todettiin myös, että alhaisia C14 -lukuarvoja ei silloisilla laitteilla pystytty mittaamaan eikä ns. kosmisen säteilyn aiheuttamia vääristymiä kyetty poistamaan.

1970-luvulta lähtien radiohiiltä mittaavia laitteistoja on kehitetty ja 1% mittaustarkkuudet ovat nykyään 0,2 - 0,1% tarkkuustasoa. Samalla laskennallinen ikähaarukka on kasvanut 40.000 vuodesta n. 100.000 vuoteen. Myös ympäristön vaikutukset (saastuminen ja kosminen säteily) mittaustuloksiin on pystytty eliminoimaan.

Harmittava “saastuminen”
Tarkkojen mittalaitteiden (AMS = Atomic Mass Spectrometry)antamien arvojen perusteella kaikissa tutkituissa fossiilinäytteissä on edelleen jäljellä C14 –isotooppia. Tämä ei kehitysoppiin liittyvien uskomusten mukaan voi pitää paikkaansa, kun mitattavina ovat yli 250.000 vuotta vanhat näytteet.

Tilanne on johtanut siihen, että tutkimustuloksia hyväksytään, mikäli ne vastaavat ennakko-oletuksia.2 Mittausten antamia ikäarviointeja ei julkisteta, jos ne eivät ole odotusten mukaisia. Mikäli fossiili arvoidaan yli 100 000 vuotta vanhaksi, sen ikää ei mitata radiohiili-menetelmällä.

Meneillään olevat, kansainvälistä huomiota saaneet, maailman syntyyn liittyvät tutkimukset ovat jo osoittaneet sen, että maapallomme ei ole miljardien vuosien ikäinen eivätkä miljooniin vuosiin yltävät fossiilien ikäarviot ole luotettaviin johtopäätöksiin perustuvia. Onko ilmoitettuja ikäarviointeja siis muokattu siten, että ne on saatu vastaamaan tutkijoiden omia ennakkokäsityksiä?

“ Totuuden huulet pysyvät iäti, mutta valheen kieli vain tuokion.” Sananl. 12:19

Viitteet:
1) Acts & Facts, Vol 32 No 10 October 2003
2) J. Ogden 1977/Annals of the NY Academy of Science 288/1977
3) Forbidden Archeology/0-9625309-8-4