Etelä-Australian rannikon turvallisuudesta vastaavat viranomaiset yllättyivät nähdessään keväällä 2001 uutiskuvia hurjapäistä, jotka vaaransivat oman ja tovereidensa hengen liukastelemalla suuren kuolleen valaan päällä. Samaan aikaan vedenrajassa ahnaat hait paloittelivat suihinsa valaan paksua rasvaista pintaa. Valaan ruho kellui n. 90 km:n päässä Adelaiden satamasta. Mielenkiinto suurta kuollutta valasta kohtaan oli tuonut paikalle myös kansainvälisten uutiskanavien kuvaajat, jotka välittivät uutiskuvaa valaasta, sitä paloittelevista suurista haikaloista ja paikalle tulleista, uusia elämyksiä hakevista uteliaista ja uhkarohkeista turisteista. Valaasta tuli myös venevuokraajille yllättävä tulonlähde.

Merialueesta vastaaville viranomaisille tuli kiire puuttua asiaan ja poistaa alueelta rannikkoliikennettäkin vaarantava uusi nähtävyys.

Valaanruho kiinnitettiin hinaajaan ja se siirrettiin tuntemattomaan paikkaan, kauemmaksi rannikosta. Hinausryhmän mukana oli rannikkovartioston pommimiehiä. Viranomaiset olivat päättäneet räjäyttää valaan ruhoon reikiä, jotta se uppoaisi ja pulmasta päästäisiin eroon. Tiedotusvälineille kerrottiin miten valas tuhotaan, mutta mukaan ei uutiskuvaajia päästetty. Myöhemmin viranomaiset ilmoittivat, että valas upotettiin suunnitelmien mukaan. Tämä lehdistölle välitetty tieto rauhoitti tilanteen.

Tarina ei kuitenkaan todellisuudessa päättynyt näin. Pommimiehet kyllä asensivat pomminsa ja valaan ruhoon räjäytettiin reikiä. Kun räjähdysten säikyttämät hait saivat rohkeutensa takaisin, tulivat ne jatkamaan valasateriaansa. Valaanruho kellui pinnalla niin kuin ennenkin. Se toimi vastoin odotuksia ja asiantuntijoiden viranomaisille antamia ennusteita.

Tieteellinen totuus

Virallisen, tieteellisen selityksen mukaan, valas ja kaikki muutkin suuret vesieläimet painuvat kuollessaan pohjaan. Siellä niitä näykkivät raadonsyöjät, minkä jälkeen luut peittyvät pohjamutaan ja hautautuvat vuosisatojen aikana pohjalle hitaasti kertyvien kerrosten alle. Vuosimiljoonien kuluttua samat luut mahdollisesti löydetään kivettyneessä muodossa fossiileina.

Tämä tiedemiesten antama selitys, kuolleen eläimen pohjaan painumisesta ja fossiloitumisesta, on esillä mm. Australian Kansallisessa Dinosaurusmuseossa kuvasarjana. Siinä museossa kävijöille näytetään, miten fossiilit syntyvät.1

Kodin uusi eläinkirja, Gummerus, 1992, kertoo viereisen kuvasarjan avulla, kuinka eläimen menehtyessä se veteen joutuessaan vajoaa ja hautautuu muta- ja hiekka kerrostumiin. Kirjan mukaan kerrostumista tapahtuu, kunnes eläimen ruumis on syvällä maanpinnan alla. Paineen vaikutuksesta sitä ympäröivä hiekka tai muta sitten tiivistyy sedimenttikiveksi ja samalla eläimen jäännökset fossiloituvat2 .

Ihmeellinen luonto, Gummerus 1999/ Kivet & Fossiilit -kirjan tarkoitus on saada lukijat ymmärtämään, miten kiviä ja fossiileja tutkimalla voidaan selvittää mitä kaikkea on tapahtunut maapallon tuhansia miljoonia vuosia kestäneen historian aikana. Fossiilien synnystä on kuvasarja, jossa kerrotaan mitä pohjaan vajonneelle eläimelle tapahtuu: "...paljon aikaa kuluu ja eläimen luut hautautuvat sedimenttikerrostumien alle. Pohjaveden mineraalit syrjäyttävät vähitellen alkuperäiset luut."3

Biologian oppikirjassa Perinnöllisyys ja evoluutio, 1997 , fossiilien synnystä opetetaan: "Eniten fossiileja muodostuu vesien pohjalle vajonneista eliöistä, jotka peittyvät pohjakerrostumiin eli sedimentteihin, esimerkiksi jokien suistoissa."4

Kuva kirjasta: Kodin uusi eläinkirja

Joulukuussa 2001 ilmestynyt suomenkielinen National Geographic julkaisi Mark Deeblen ja Victoria Stonen kirjoituksen Keniassa sijaitsevien Mziman lähteiden elämästä5 . Artikkeli perustui kirjoittajien työhön ja kuvauksiin, joista koottu televisio-ohjelma esitettiin myös Suomessa kevättalvella 2002. Katselijoita varoitettiin etukäteen siitä, että ohjelmassa näytetään myös se, kuinka virtahepouros tappaa vastasyntyneen urospoikasen. Kuolleena ollut virtahepo ei pysynyt pohjassa, vaan nousi joidenkin päivien kuluttua lähteen pinnalle. Samassa ohjelmassa kerrottiin, kuinka veden muu eliöstö, eri tasoiset haaskaeläimet ja hajoittajat, pitävät huolen siitä, että pohjalle vajonneet eläinten jäänteet yllättävän nopeasti hajotettiin muitten ravinnoksi.

Kuolleet valaat ravintoketjun osana

Hawaijin yliopistossa työskentelevä syvänmeren tutkija Craig Smith on erikoistunut selvittämään meren pohjan ravintoketjujen muodostumista. Hänen ohjelmaansa on kuulunut mm. kahden Kalifornian rannikon läheisyydessä luonnollisesti kuolleen valaan jäämistön kohtalon tutkiminen. Tutkijat käyttävät erikoisesti syvän veden tutkimuksiin rakennettuja tutkimuslaitteita sekä ALVIN-merentutkimusalusta. Pohjaan vajonneiden valaiden luurankojen tilannetta on käyty tutkimassa alussa 10 ja120 päivien välein ja sitten yhden, kolmen, viiden ja 10 vuoden välein.

Mielenkiintoista on ollut havaita kuinka nopeasti autiolta näyttävä merenpohja alkaa elää, kun sinne ilmestyy jopa 30.000 kiloa painava valaan luusto.

Ensimmäisen vaiheen eliöt ovat haaskansyöjiä kuten rapuja, ja erilaisia haaskalla viihtyviä kaloja, jotka irrottavat pehmeät kudososat. Pohjaan painuvan luuston kimppuun tulevat seuraavaksi erilaiset katkaravut, madot ja toukat, jotka pitävät huolen siitä, mitä edellinen joukko ei saanut luista irti. Tämä vaihe kestää noin vuoden. Viimeinen vaihe kestää useita vuosia. Valaan vanhenevat luut ovat tärkeä ravintolähde erilaisille putkimadoille, simpukoille ja bakteereille. Tutkijoiden mukaan yli 200 eri eliölajia hyödyntää valaan jäämistöä ja yli 30.000 eliötä pääsee nauttimaan valaasta ennen kuin se katoaa ja meren pohja jälleen hiljenee autiona odottelemaan seuraavaa ateriaa.

Fossiileja ei synny tieteen väittämällä tavalla

Tutkijoiden mukaan kuolleet eläimet eivät koskaan fossiloidu normaaleissa olosuhteissa. Niiden luut eivät säily niin kauan, että ne peittyisivät sedimenttien sisään. Fossiilien muodostuminen edellyttää aina eläimen nopeaa hautautumista hapettomaan tilaan, johon eivät haaskaeläimet ja hajottajaeliöt pääse sitä tuhoamaan. Tulivuorten purkaukset ja nopeat maamassoja siirtävät tulvat saavat aikaan olosuhteita, joissa nopea hautautuminen voi tulla kysymykseen. Se, että eri puolilta maailmaa maakerrostumista löytyy suuria fossiili- sekä kivi- ja ruskohiiliesiintymiä, on selkeä todiste maapalloa kohdanneesta mullistuksesta, jossa olivat mukana sekä valtavat vesimassat että tulivuoritoiminta.

Tosiasiat ja tieteellinen totuus

Helsingin Sanomissa toimittaja E. A. Kauhanen kirjoitti, että tieteen historiassa näkyy toistuvasti se, että enemmistöllä on täydellinen psykologinen varmuus oikeassa olemisesta, ja heistä tosiasiat yksiselitteisesti tukevat heidän kantaansa.6 Fossiilien muodostumisen suhteen "tieteellinen kanta" muodostettiin jo 1800-luvun puolivälissä. Silloin hyväksyttiin hitaan kehityksen ja kasautumisen teoria, joka hylkäsi maailmaa kohdanneen vedenpaisumuksen vaikutukset kerrostuneiden maalajien aikaansaajana. Tämä kehitysopin perusajatus on tieteellisenä totuutena edelleen voimassa. Koska se on virallisesti hyväksytty usko, eivät tutkimustulokset voi sitä muuttaa. Siksi tutkimukset tulisikin tehdä siten, että niiden antamat tulokset tukisivat virallista totuutta. Virallinen totuus sitten tiedotetaan tätä totuutta kannattavien tiedotusvälineiden kautta suurelle yleisölle. Jos nuorelta akvaarioharrastajalta kysytään, mitä tapahtuu kuolleelle akvaariokalalle, hän kokemukseen perustuen todennäköisesti vastaa: "Kuollut kala nousee pinnalle ". Vastauksesta voidaan päätellä, että hän ei vielä tiedä mikä on virallinen totuus.

"Mutta ihminen, mahtavinkaan, ei ole pysyväinen: hän on verrattava eläimiin, jotka hukkuvat. Näin käy niiden, jotka itseensä luottavat, ja heidän perässään niiden, jotka mielistyvät heidän puheisiinsa". Ps. 49:13,14

Viitteet:
1) Creation, Vol 24, 2 March-May 2002
2) Kodin uusi eläinkirja, Evoluutio ja esihistoriallinen elämä, Gummerus 1992
3) Ihmeellinen luonto, Kivet & fossiilit. Gummerus 1999
4) Biologia, Elämä, Perinnöllisyys ja evoluutio, WSOY 1997
5) National Geographic Suomi, Nro 11, 2001
6) HS 11.11 2000/Erkki A. Kauhanen/Mielipide