Luonnonkirjan todistus Jumalasta on puhetta omalletunnolle ja vaatii
Jumalan kunnioittamista. Kun ihminen ei ole tätä ääntä kuunnellut, hän on
"ajatuksiltaan turhistunut". "Kehuessaan
viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet ",
ja seurauksena on ollut järjetön
epäjumalanpalvelus:
"...ovat katoamattoman Jumalan
kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten
ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi." (Room. 1:21-23)
Kun ihminen hylkää Jumalan, Jumalakin hylkää hänet. "Sen tähden
Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin
himoihinsa." (Room. 1:26). Jo siitä, että
ihminen paaduttaa sydämensä
luonnonkirjan tosiasioitten edessä, seuraa
Jumalan viha. Se ilmenee elämän
luonnottomuutena ja luonnonvastaisuutena. Jumalan hylkääminen Luojana johtaa
Raamatun mukaan paitsi mielettömään
epäjumalanpalvelukseen myös homoseksuaalisuuteen, pahuuteen, vääryyteen,
ahneuteen, häijyyteen, kateuteen, murhaan, riitaan, petokseen,
väkivaltaisuuteen, ylpeyteen, vanhemmille
tottelemattomuuteen ynnä muuhun ja ihmiset ovat vailla ymmärrystä,
luotettavuutta, rakkautta ja laupeutta (Room. 1:26-31).
Ihmisten kansalaiskunto laskee ja yleinen rappio saa vallan. Se ei
merkitse kuitenkaan uskonnottomuutta, vaan uskonnon rappiotilaa ja vääristymiä,
sanalla sanoen epäjumalanpalvelusta.
Euroopan ennen kristilliset kansat ovat menossa tähän hyvää vauhtia
ja uususkonnollisuus valtaa alaa, olkoon se sitten jumalankielteisyyden
verhossa olevaa ihmisen palvontaa tai idän uskontoja uusissa kaavuissa
(jooga,TM, New Age, eräät uskontosekoitteiset
urheilulajit ym.) tai liberaalikirkkojen kaiken hyväksyvää ihmisen
ymmärtämistä. Sama vaara on myös niillä
entisillä tunnustuksellistenkin kirkkojen
jäsenillä ja heidän jälkeläisillään, jotka ovat
hylänneet puhtaan Jumalan sanan ja sen mukaisen seurakuntayhteyden.
Kysymys luomisesta ja kaitselmuksesta ei ole siis yhdentekevä uskonkohta, vaan uskomme
peruspilareita. Paitsi se, että sille rakentuu ryhtevä
yhteiskuntaelämä sekä koti ja perhe,
ilman sitä ei voi olla myöskään toista ja
kolmatta uskonkappaletta. Huomatkaamme, että jo apostolinen
uskontunnustus esittää ensiksi Jumalan
kaikkivaltiaana Isänä ja Luojana: "Minä uskon
Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen taivaan
ja maan Luojaan." Tämä on edellytys
sille, että voidaan puhua myös Lunastajasta ja Pyhittäjästä. Samoin tekee
luterilainen tunnustus Vähästä
Katekismuksesta lähtien, kuten jo
rippikoulusta muistamme. Seuraava Lutherin lausuma on koko oikean luterilaisen
kirkon tunnustus: "Minun Jumalani on ensiksikin Isä, joka on luonut taivaan ja
maan. Paitsi häntä en pidä Jumalana
mitään, sillä ei ole ketään muuta, joka voi
luoda taivaat ja maan" (Iso Katekismus, Tunnustuskirjat s. 362).
Kerralla tapahtunut luominen
Raamattu kuvaa luomiskertomuksessa (1 Moos. 1), että Jumala loi
maailman valmiiksi kuutena päivänä,
mutta seitsemäntenä hän lepäsi, toisin
sanoen ei luonut enää. Jumala "teki kunkin
lajinsa mukaan" ja siunasi sanoen:
"Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää."
Tämä Jumalan sana merkitsee
sitä, että Jumala loi eriksensä eri lajeja,
joista ei ole hyppäystä tai kehitystä
toiseen lajiin. Siinä laji merkitsee sellaista,
mikä voi keskenään jatkaa sukua, eikä
sulje pois risteytystä lajin sisällä. Niin
pitkälle kuin risteytyminen on käytännössä
mahdollista, johtuu sekin luomissanasta, joka alussa lausuttiin. Se ei ole tullut mahdolliseksi myöhemmän
kehityksen tietä. Saman sanan voimasta nyt
kukin laji tuottaa jälkeläisiä
moninaisine perintötekijöineen.
On huomattava, että Raamattu nimenomaan sanoo: "Niin tulivat
valmiiksi taivas ja maa kaikkine joukkoinensa. Ja Jumala päätti seitsemäntenä
päivänä työnsä." (Moos. 2:1-2). Tämän
jälkeen Jumala ei ole antanut uutta
luomissanaa. Ei voi siis olla kehitystä, joka
tuottaisi uusia lajeja, sanan raamatullisessa mielessä. Asian ymmärtämistä voi
auttaa, kun muistaa, että Raamatun laji ei
ilman muuta ole sama kuin tämän päivän
biologian oppikirjojen laji. Luomakunta pysyy voimassa ja lisääntyy siis
kerran lausutun luomissanan nojalla. Ilman sanaa ei voi syntyä mitään.
Luomisen jälkeen Jumala ei ole vetäytynyt pois maailmasta, vaan
hallitsee sitä yhä kaitselmuksellaan.
Luomakunnassa on tapahtunut luomisen jälkeen suuria muutoksia,
jotka eivät perustu luomissanaan, vaan Jumalan rankaisevaan sanaan. Nämä
muutokset johtuvat ihmisen lankeemuksen ja pahuuden tuomasta kirouksesta.
Syntiinlankeemus aiheutti valtavan muutoksen. "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi."
(1 Moos. 3:17). Toinen koko maapalloa koskenut suuri mullistus oli
vedenpaisumus. Kuolema, sairaudet, tulvat, tulivuorenpurkaukset, rajuilmat ja
muu luonnon tasapainon järkkyminen ovat synnistä johtuvia häiriötiloja
muuten hyvin toimivassa luonnossa. Ne ovat ennekuvia Jumalan vihan
purkautumisesta viimeisenä päivänä. Nämä jo
tapahtuneet muutokset merkitsevät sitä, ettei meillä ole maailmaa, jossa
olosuhteet olisivat olleet aina samanlaiset.
Näin ollen on myös nykyhetkestä tehtävä
erittäin varauksellisia johtopäätöksiä
menneisyyteen, mitä tulee esimerkiksi radioaktiiviseen hajontaan, maan
kuoreen, kerrostuneisiin maalajeihin ym.
Luomisen kesto
Edellä sanotusta seuraa suoraan, että ajatus, jonka mukaan syntyisi
jatkuvasti uusia lajeja ja tapahtuisi
kehitystä alemmasta ylempään, on
ristiriidassa Raamatun kanssa. Samoin on laita kehitykseen tarvittavasta
mielikuvituksellisen pitkästä ajasta.
Raamattu puhuu luomispäivistä, jotka muodostuvat illasta ja aamusta,
pimeästä ja valosta. Nämä
nimenomaiset vuorokauden osat Raamattu mainitsee kaikista luomispäivistä. Neljännen
päivän kuvaus osoittaa selvästi, ettei
kysymyksessä ole symboliset ajanjaksot, vaan normaali kielenkäyttö.
"Jumala teki kaksi suurta valoa, suuremman valon hallitsemaan päivää ja
pienemmän valon hallitsemaan yötä, sekä
tähdet." Valojen oli määrä "erottaa päivä
yöstä" ja olla "merkkeinä osoittamassa
aikoja, päiviä ja vuosia" (1 Moos.
1:14-19). Tämä kielenkäyttö vahvistaa, että
päivällä luomiskertomuksessa
tarkoitetaan tavallista vuorokautta, yötä ja
päivää. Uskonpuhdistaja Martti Luther
selittäessään 1 Moos. 1:ssä esiintyvää
päivä-sanaa, lausuu, että samoin kuin
tässä luvussa on puhe tavallisista
auringosta, kuusta ja tähdistä eikä
vertauskuvallisista, niin myös sana "päivä" on
ymmärrettävä tavalliseksi päiväksi.
Myös toisaalla Raamattu itse rinnastaa luomispäivät tavallisiin päiviin.
"Kuusi päivää tee työtä ja toimita
kaikki askareesi, mutta seitsemäs päivä
on Herran, sinun Jumalasi... Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan
ja meren ja kaikki, mitä niissä on,
mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi."
(2 Moos. 20:9-11. Samoin 2 Moos. 31:17).
Raamattu esittää luomisen kaikkialla historiallisena tapahtumana eikä
osoita missään, että se olisi
ymmärrettävä kuvaannollisesti. Pietarin maininta,
että tuhat vuotta on Jumalalle kuin yksi
päivä ja yksi päivä kuin tuhat vuotta,
ei käsittele luomispäivien pituutta (2Piet. 3:8). Se on lausuttu niitä ajatellen,
jotka katsoivat, että Herra viivyttää
lupauksensa täyttämistä, kun maailmanloppu
ei ollut vielä tullut. Jumala kyllä
täyttää lupauksensa ajallaan. Jumalan
suhde aikaan on toinen kuin meidän. Jumalan tekemisiä ajan kulun puolesta ei voi
verrata ihmisen aikaa koskeviin odotuksiin. Pietarin sanaa käytetään väärin, jos
sen avulla pitkitetään luomispäiviä.
Oikein sitä sanaa käytetään silloin, kun
uskotaan, että Jumala, joka on kaikkivaltias ja ajan yläpuolella, on voinut
luoda maailman juuri siten ja siinä ajassa
kuin hän on sanonut, ja kun myös
uskotaan, että hän sen myös ajallaan hävittää.
Jos taas luomispäiviä
pidennetään sillä tavoin, että ajatellaan ajan
kulun olleen silloin huomattavasti hitaampaa kuin nykyisin, päädytään vain
hitaampaan rytmiin, jolloin ensimmäisten ihmisten korkeat iät olisivat olleet absoluuttisina aikayksikköinä mitaten
vieläkin pitempiä.
Saamme lapsenomaisesti uskoa, että luomispäivät ovat olleet oikeita
tavallisia päiviä. Silloin pysymme siinä,
mitä Jumala on sanonut emmekä joudu syyhyn hänen sanansa vääristämisestä.
Maailma vanhenee
Maailma ei ole luonnostaan uudistuva, vaan se on vanhenemisen
alainen. "Sinä, Herra, olet alussa maan
perustanut, ja taivaat ovat sinun kättesi
tekoja; ne katoavat, mutta sinä pysyt, ja ne
vanhenevat kaikki niin kuin vaate, ja niin kuin vaipan sinä ne käärit, niin
kuin vaatteen, ja ne muuttuvat. Mutta sinä olet sama, eivätkä sinun vuotesi
lopu." (Hebr. 1:10-12.) Maailma ei siis synnytä itsestään toista maailmaa, ei
parempaa eikä huonompaa, vaan sille tulee loppu Jumalan määräämänä aikana,
mistä sen vanheneminen jo kielii.
"Sillä tietensä he eivät ole
tietävinään, että taivaat ja samoin maa,
vedestä ja veden kautta rakennettu, olivat
ikivanhastaan olemassa Jumalan sanan voimasta ja että niiden kautta silloinen
maailman hukkui vedenpaisumukseen. Mutta nykyiset taivaat ja maa ovat
samalla sanalla talletettu tulelle, säästetyt
jumalattomain ihmisten tuomion ja kadotuksen päivään." (2 Piet. 3:5-7).
Jeesus sanoo: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa." (Luuk. 21:33).
Uusi luominen
Raamattu puhuu myös uudesta luomisesta eli uudestisyntymisestä.
"Mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta
maata, joissa vanhurskaus asuu." (2 Piet.
3:13). Jeesus sanoo:
"Siinä uudestisyntymisessä,
jolloin Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, saatte tekin, jotka
olette minua seuranneet, istua kahdellatoista valtaistuimella ja tuomita Israelin
kahtatoista sukukuntaa."(Matt. 19:28).
Tämä uudelleen luominen ei ole sattumanvarainen spontaani
kehitystapahtuma, vaan ristiinnaulitun ja
ylösnousseen Ihmisen ja Jumalan Pojan eli Jeesuksen Kristuksen ohjaama ja
toteuttama. Uusi maailma on toisenlaista kuin tämä ajallinen. Siellä ei ole
avioliittoa, ei vilua eikä nälkää, ei syntiä eikä
sairautta, vaan se on luonteeltaan hengellinen ja vanhurskas. "Jumalan
valtakunta ei ole syömistä eikä juomista,
vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa
Pyhässä Hengessä." (Room. 14:17). Se on
paratiisin kanssa samanlaista siinä suhteessa, että taivaassa kaikki ovat
vanhurskaita. Mutta se eroaa kahdessa asiassa. Siellä ei voi enää langeta ja
siellä ei tarvita ajallisen elämän tarpeita
ja säädöksiä, kuten avioliittoa, työtä,
ruokaa ja muuta sellaista.
Uusi elämä alkaa jo täällä
ajassa uskossa Jeesukseen. "Joka uskoo minuun, sillä on iankaikkinen elämä",
sanoo Jeesus. Usko synnyttää uudesti, ja usko syntyy uudestisynnyttävien
armonvälineiden kautta. Tämä usko on
aina uskoa nimenomaan Raamatun ilmoittamaan Vapahtajaan.
Oman tärkeän näkökulmansa
sekä ensimmäiseen luomiseen että
uuteen luomiseen tuo Raamatun opetus Kristuksen persoonasta ja työstä.
Kristuksen persoona
Puhuessamme Kristuksen persoonasta olemme Kristillisen opin
keskuksessa. Jeesus sanoo: "Jos ette usko minua siksi, joka minä olen, niin te
kuolette synteihinne." (Joh. 8:24). "Minä
olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule
Isän tykö muutoin kuin minun
kauttani." (Joh. 14:6). Ellei tästä haluta pitää
kiinni, vaan ajatellaan olevan muitakin pelastusteitä, ei liikuta enää
kristillisellä pohjalla. Silloin keskustelu uskon
perusteista käsin Raamatun pohjalla on mahdotonta. Tämä on sanottava
erityisesti niitä ajatellen, jotka haluavat
kantaa kristityn nimeä ja kristillisen kirkon
jäsenyyttä, mutta jotka eivät halua
tunnustaa Kristusta. Ei ole syytä ihmetellä
niitä, jotka kieltävät Kristuksen, jos he
sitten kieltävät luomisenkin. Sen sijaan niihin nähden, jotka tunnustavat
Kristuksen, mutta uskovat samalla voivansa pitää kiinni kehitysopista, on
tähdennettävä sitä, mihin oppi Kristuksen
persoonasta ja työstä johtaa. Tämän
avulla kehitysopin ristiriitaisuus luomisuskon kanssa paljastuu jyrkästi.
Raamattu esittää Jeesuksen
täydeksi ja todelliseksi ihmiseksi, ei jollain
tavoin vajaaksi, epätäydelliseksi tai
vielä kehitystä tarvitsevaksi, mutta ei
myöskään jonkinlaiseksi yli-ihmiseksi tai
tulevan kehityksen malliksi, vaan aidoksi ihmiseksi. Sellaisena häntä
verrataan Raamatussa sekä ensimmäiseen
ihmiseen, Aadamiin, että oman aikansa ihmisiin tekemättä mitään eroa niiden
ja myöhempien aikojen ihmisten kanssa. Aitona todellisena ihmisenä hän siten
on malli ja esikuva. "Hän tuli ihmisten
kaltaiseksi, havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen." (Fil. 2:7) "Samoin
kuin yhden ihmisen (Aadamin) lankeemus on koitunut kaikille ihmisille
kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen
(Kristuksen Jeesuksen) vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän
vanhurskauttamiseksi." (Room. 5:18)
Kristus eroaa persoonansa puolesta muista ihmisistä siinä, että hän on
samalla tosi Jumala. Mutta se ei vähennä
tai tee toisenlaiseksi hänen
ihmisyyttään, vaan hänestä me löydämme oikean
ihmisyyden.
Kristuksen työ
Raamattu esittää Kristuksen vastuulliseksi ihmiseksi, joka oli
"kuuliainen kuolemaan asti, hamaan
ristinkuolemaan asti" (Fil. 2:8). Tämä oli
kuuliaisuutta sen Jumalan lain edessä, jonka Jumala oli ihmisille antanut, mutta
jonka me ihmiset olimme rikkoneet (Room. 5:19). Tässä suhteessa Kristus ei
tuonut uutta ihmisyyden ihannetta, esikuvaa tai normia, vaan hän täytti sen vanhan, mikä ihmiselle annettiin jo luomisessa.
Jeesus itse sanoi omasta
työstään: "älkää luulko, että minä olen tullut
lakia ja profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan
täyttämään." (Matt. 5:17). Uusi ihmisyys
ei siis löydy uuden etiikan myötä,
vaan vanha rakkauden käsky on maailman loppuun asti ihmisen elämän normi.
Tätä normia opettaa yksityiskohtaisesti
kymmenen käskyä.
Mitä uutta Kristus toi?
Kristuksessa tuli kuitenkin jotain uuttakin. Tuli armo, joka tosin oli
olemassa jo Vanhankin testamentin aikana, mutta silloinkin perustui
tulevaan Messiaaseen. Armon myötä tuli
uskoville voima täyttää Jumalan lakia:
"Rakkaani, en minä kirjoita teille uutta käskyä, vaan vanhan käskyn,
joka teillä on alusta ollut. Tämä vanha
käsky on se sana, jonka te olette kuulleet.
Ja kuitenkin minä kirjoitan teille uuden käskyn, sen, mikä on totta hänessä
ja teissä. Sillä pimeys katoaa, ja
totinen valkeus jo loistaa." (1 Joh. 2:7-8).
Erona Aadamin lankeemusta edeltäneeseen tilaan oli se, että
Kristuksen ylösnousemus merkitsi kaikille
ruumiin ylösnousemista ja uskoville pääsyä
taivaaseen ja ylösnousemuksessa hengellisen ruumiin saamista, ruumiin, joka
on tarpeiltaan ja luonnoltaan hengellinen eikä enää ajallinen, kuten edellä oli
jo puhetta. Tämä merkitsee muutosta parempaan, mutta ei vähittäistä
kehitystä, vaan hetkessä tapahtuvaa uutta
luomista, kun kuolleet herätetään.
Ihmisen lankeemus, perisynti ja lunastus
Kehitysoppi vie pohjan Raamatun kuvaukselta ihmisen
lankeemuksesta eikä sen valossa voida opettaa
oppia perisynnistä eikä varsinkaan
ihmisen vastuusta, jonka Jumala ihmiselle antoi luomisessa. Sen sijaan
kristillisessä uskossamme kulkevat
sopusoinnussa rinnakkain oppi luomisesta ja
erityisesti ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi, oppi ihmisen lankeemuksesta ja
sen tuomasta perisynnistä, Kristuksen toimittamasta lunastuksesta, Jumalan
kuvan uudistumisesta uskossa Kristukseen ja oppi viimeisistä tapahtumista.
Jos kehitysoppi otetaan sellaisena kuin se on, ei nykyistä tilaa voida
pitää kehityksen päätepisteenä, vaan on
oletettavissa, että kehitys voisi jatkua tai kaikki yhtä hyvin tuhoutua. Mistään
ihmisen vastuusta tai normeista moraalin alalla ei voida puhua eikä Jumalasta
tiedetä mitään, vaan itsekkyys ja
voima ovat johtavia käyttäytymistä
sääteleviä tekijöitä. Jos taas lähdetään ns.
teistisen evoluution tielle, päädytään
epäjohdonmukaisuuksiin. Teistisellä
evoluutiolla tarkoitetaan sitä, että maailma on
tosin syntynyt kehityksen tietä, mutta Jumala on siten luonut maailman.
(Teistinen tulee kreikan sanasta teos, Jumala). Tämä katsomuskanta ei halua
luopua tykkänään Jumalasta, mutta
kumartaa kuitenkin vallinneille käsityksille.
Kehityksen takana olisi Jumala, mutta Raamatun alkukertomukset eivät sovi
enää tähän kaavaan sellaisinaan.
Teologit, jotka ovat olleet teistisen evoluution kannalla, ovat esittäneet, että
ihmisen lankeemus olisi ollut sitä, että hän
tuli tietoiseksi vastuustaan Jumalan edessä. Toisin sanoen on tarvinnut kieltää
ihmisen synnitön alkutila ja Jumalan kuvaksi luominen. Edelleen moraalin ja
kristillisen opin alueelle on tuotu kehitys, uusi elämäntyyli.
On erityisesti huomattava, että perisyntioppi tekee
ymmärrettäväksi Raamatun opetuksen lunastuksesta
ja pyhityksestä.
Raamatun oppi viimeisistä tapahtumista antaa uskoville toivon, kun
saamme uskoa elämän jatkuvuuteen ja
uuteen parempaan elämään. Maailma on
Jumalan käsissä eikä oikukkaan
kehityksen armoilla.
Lähestystyö ja evankeliumin saarna
Kristus antoi lähetyskäskyn, jota on noudatettava maailman loppuun
asti (Matt. 28:19-20). Ja Jumala nimenomaan kieltää, ettei Raamattuun saa
mitään lisätä eikä siitä ottaa pois
(Ilm. 22:18-19). Sen sisältö ei muutu
eikä kehity, sillä Jeesus on "sama eilen,
tänään ja iankaikkisesti" (Hebr. 13:8).
Se koskee kaikkia kansoja samalla tavalla, mutta se ei koske eläimiä tai kasveja.
Lain saarnalla voidaan synnyttää synnintuntoa, kun osoitetaan
ihmisen rikkoneen jo luomisessa saamaansa yleistä siveyslakia. Tätä kautta
valmistetaan maaperää Kristus-saarnalle
syntien anteeksisaamisesta hänen armonsa rikkauden mukaan. Ilman
yleispätevää ihmiselle annettua elämän normia,
lakia, ei synny synnintuntoa eikä ihmisellä
ole tarvetta armon evankeliumiin.
Mitä enemmän maallistuneet kirkot ovat hyväksyneet kehitysopin, sitä
vähemmän on niillä ollut
mielenkiintoa varsinaiseen lähetystyöhön
pakanamailla ja Kristus-saarnaan omassa kirkossaan. Samalla ne ovat
muuttuneet sosiaalisen evankeliumin julistajiksi
ja pelkän kehitysavun puolestapuhujiksi.
Ihmisen ja eläimen ero
Raamatun mukaan ihmisen ja eläimen ero näkyy mm. seuraavissa
asioissa:
1. Ihminen luotiin erikseen eläimistä poikkeavalla tavalla. Eläimet
luotiin yksinomaan maasta, mutta ihmiselle Jumala antoi kuolemattoman
sielun. Vain ihminen luotiin Jumalan kuvaksi. 1 Moos. 1:26-28, 2:7. Ihminen
luotiin elämään. Kuolema on vasta synnin
seuraus, jossa "tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa
Jumalan tykö, joka sen on antanutkin". (Saarn. 12:7)
2. Raamattu kieltää ihmisen tappamisen, mutta sallii eläinten
tappamisen. Myöskään sairasta tai
haavoittunutta ihmistä ei saa lopettaa. Vertaa:
kuningas Saulin "armomurha", joka tuomitaan,
2 Sam. 1. Sen sijaan on ollut ikivanha tapa päästää parantumattomasti sairaat
ja vahingoittuneet eläimet tuskista tappamalla ne, mitä tapaa Raamattu ei hylkää.
3. Ihmisen käyttö ihmisravinnoksi on ankarasti kiellettyä, kun taas
kasvit ja eläimet on annettu ihmiselle
ravinnoksi (1 Moos. 1:29; 9:3-6). Eläimet
ovat "luonnostaan pyydystettäviksi ja
häviämään syntyneitä" (2 Piet. 2:12).
Eläinten nahasta voitiin valmistaa ihmiselle vaatteita (1 Moos. 3:21: Herra itse
teki
paratiisissa ensimmäisille ihmisille vaatteet!), niitä voitiin teurastaa ja
uhrata Jumalalle (1 Moos. 4:4). Pakanoiden harjoittamat ihmisuhrit ovat
ankarasti kiellettyjä (3 Moos. 18:21).
Oikealla tavalla ihminen uhrattiin Jumalalle
siten, että hänet annettiin Jumalan
palvelukseen (1 Sam. 1:27-28; 2:11).
4. Jumala ei ole eläinten tähden antanut erityistä ilmoitustaan,
Raamattua. "Onhan Mooseksen laissa kirjoitettuna: `älä sido puivan härän suuta.'
Eihän hän häristä näin huolta pitäne?
Eikö hän sano sitä kaiketikin meidän
tähtemme?" (1Kor. 9:9-10). Tämä on
totta, vaikka "vanhurskas tuntee, mitä
hänen karjansa kaipaa" (Sananl. 12:10).
Jumalan edessä ihminen on eläimiä
arvokkaampi. "Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta." (Matt. 10:31).
5. Lunastus, armonvälineet, lähetystyö, ruumiin ylösnousemus
koskevat vain ihmisiä, ei eläimiä ja
kasveja. Luomakunta, joka nyt kärsii ihmisen synnin seurauksista, ei jää edelleen
kärsimään, kun uskovat pääsevät
taivaaseen, vaan siitä sanotaan, että se
vapautetaan "turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen", Room.
8:21. Mitä se käytännössä tarkoittaa,
sen saamme tietää taivaassa. Myös
tuomiopäivä, tilinteko, koskee vain ihmisiä
ja enkeleitä, ei eläimiä.
Onko Raamattu luonnontiedon oppikirja?
Usein kehitysopin kannattajat vetoavat siihen, ettei Raamattu ole
luonnontiedon oppikirja. Tällä
iskulauseella voidaan tarkoittaa erilaisia asioita,
oikeita ja vääriä.
Raamattu kertoo meille luomisesta ja luomakunnasta, ja myös tämä sana
on Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyttä Jumalan sanaa. "Raamattu ei
saata raueta tyhjiin" (Joh. 10:35)
myöskään niissä asioissa ja se voi opettaa
meille asioita, joita monesta luonnontiedon oppikirjasta puuttuu. On selvää,
että maailma ei ole kiinnostunut Raamatun viisaudesta ja että turhaa on sille
tarjota näitä helmiä. Mutta se ei saa merkitä
sitä, että kristityt omaksuvat itselleen
maailmallisen epäuskoisen maailmankatsomuksen ja torjuvat kristillisen.
Raamattu ei ole myöskään asiallisen
tutkimuksen este tai kahle. Se tosin varjelee ateismiin pohjautuvista
ennakko-oletuksista.Raamattu ei ole luonnontiedon
oppikirja siinä mielessä, että
luonnontieto olisi sen varsinainen opetusaihe. Tarvitaan siis varsinaisia
luonnontiedon oppikirjoja. Tällä ei saa kuitenkaan
vähätellä luomisen uskonkohdan
merkitystä. Raamatun ilmoituksen
tähtäyspiste on jumalasuhteessa, myös
luomisesta puhuttaessa. Luonnontiedossa on kysymyksessä taas lähinnä tieto ja sen
sovellutus elämään, joka ei sinänsä
välttämättömyyden pakosta kysy uskoa.
Jos Raamattu ei ole mainitussa merkityksessä luonnontiedon oppikirja,
niin eivät myöskään luonnontiedon
oppikirjat ole oppikirjoja siinä, mitenkä
maailma todella on saanut alkunsa ja mihin se päättyy. Kritiikin kärki voidaan
kääntää yhtä hyvällä syyllä aivan
päinvastaiseksi. Olettamukset ja uskomukset
eivät ole tiedettä. Siihen tarvitaan näyttöä.
|