Neuvostoliitossa olleen käytännön tavoin myös meillä Suomessa
kouluissa ja yliopistoissa opetetaan edelleen kehitysoppia tieteellisenä tosiasiana.
Tiedotusvälineissä ja
tieteisjulkaisuissa esitetään tieteellisesti todistettuna
tapahtumana elämän syntyä itsestään
elottomasta aineesta. Sattumalta muodostunut yksisoluinen eliö jatkoi
kehittymistään luonnonvalinnan ja sattumalta
tapahtuneiden muutosten kautta muodostaen vuosimiljoonien aikana koko
monimuotoisen ekojärjestelmän eläimineen
ja kasveineen.
Vakavasti kehitysopin voimaan ja sen uutta luovaan ominaisuuteen
uskoivat mm. Hitler ja Stalin. Siksi heille "alempiarvoisten" rotujen, kuten
juutalaisten ja mustalaisten hävittäminen
kehittyneempien rotujen tieltä oli edistyksellistä ja elämän kehittymisen
kannalta oikeutettua.
Harvoin on meillä esillä se tosiasia, että kehitysoppi on vain uudistettu
versio vuosituhansia vanhoista maailman ja elämän syntyä sekä kehitystä
kertovista myyteistä eli uskomuksista. Meillä
ei uskalleta tuoda yleiseen tietoon sitä,
että totuuteen pyrkivä nykytiede hylkää
kehitysopin luonnon lakien vastaisena ja mahdottomana.
Uskomukset 2500 vuoden takaa
Noin 600 vuotta ennen Kristuksen syntymää voimistui kreikkalaisen
valtapiirin sekä Kiinan ja Intian alueilla uskomukset elämän itsestään
syntymiseen. Kiinassa taolaisuuden perustaja Lao-Tse (604-517 eKr.) sekä
Konfutse (551-479 eKr.) kuten myös jainan edustaja Mahavira (599-527 eKr.)
sekä Buddha (563-480 eKr.) opettivat uusia kehitysoppia edeltäviä
näkemyksiään. Näille oli yhteistä se, että
kiellettiin kaikkivaltiaan Jumalan ja maailman luojan olemassaolo. Maailmankaikkeus
itse oli osa jumalaa (panteismi).
Kreikkalainen Anaximander (n. 600 eKr.) opetti, että kasvit ovat
kehittyneet elottomista aineista, eläimet kasveista
ja ihminen eläimestä, lähinnä kalasta.
Herakleitos ja Empedoklos (495-433 eKr.) tulivat siihen tulokseen,
että sattuma johti eliöstön kehittymistä,
jota edesauttoivat kamppailu olemassaolosta ja luonnon tekemät valinnat.
Aristoteles (384-322 eKr.) - mm. Aleksanteri Suuren opettaja - uskoi
täydelliseen asteittaiseen kehitykseen luonnossa. Oletti, että elämän synty on
tapahtunut itsestään mudasta. Myös
maailmankaikkeus oli hänen mukaansa itsestäänsyntynyt. Aristoteles yhdisti
Sokrateen ja Platonin opit.
Epikuros (342-270 eKr.) oli Aristoteleen seuraaja. Hän opetti, että
kaikki maailmassa on maan omasta materiaalista kehityksen kautta syntynyt.
Kaikki oli sattuman varassa. Maailmoja on lukemattomia, mutta Jumalaa ei ole
olemassa.
Myös korkeasti sivistynyt Pythagoras kannatti elämän kehittymistä
ilman Jumalan olemassaoloa.
Titus Lucretiuksen (n. 97-55 eKr.) mielestä uskonnot olivat pahimmat
esteet ihmisen mielenrauhalle. Kaikki voidaan selittää luonnonlakien mukaan
ilman Jumalaa. Raamatun luomiskertomusta vastaan hän hyökkäsi pitäen
sitä höpötyksenä. Hän kannatti elämän
kehitystä sekä ihmisen ja yhteiskunnan
syntyä ilman luojaa.
Apostolien aikana evankeliumia vastaan hyökkäsivät: 1. Stoalaiset,
jotka edustivat Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen kehitysopillisia
näkemyksiä sekä 2. epikurolaiset, jotka olivat
materialisteja - Jumalan kieltäjiä -
ja hyväksyivät kehitysopin ainoana totuutena.
Paavali kohtasi juuri nämä ryhmät
Ateenassa (Apt. 17:18)
Platonin ja Aristoteleen kehitysopin sisältävä filosofia hyväksyttynä
tieteellisenä totuutena vaikutti mm.
keskiajalla sen, että Kopernikus ja Galilei
joutuivat hyväksymään maakeskeisen
maailmankatsomuksen. Muutoin heidän tieteellinen uransa olisi pysähtynyt.
Näin on tänäänkin. Tiedemiesten on
hyväksyttävä yli 2500 vuotta vanha
kehitysoppiuskonto tieteellisenä totuutena.
Erasmus Darwin julkaisi 1794 (65 vuotta ennen Charles D:n "Lajien
synty"-kirjan ilmestymistä) kehitysoppia
ja luonnon valintaa tukevan Zoonomia-kirjansa.
Ranskalainen Jean Lamarck (1774-1829) sekä Malthus (1798) ottivat
ajatukset Aristoteleen ja E. Darwinin pohjalta ja toivat oman lisänsä kehitysoppiuskontoon.
Charles Darwin julkaisi oman kirjansa v. 1859. Se kertoi
kehitysteoriasta, joka perustui sattuman, luonnonvalinnan
(sopivimman eloonjäämisen) ja miljoonien
vuosien yhteistulokseen. Kun tieteellistä näyttöä ei ollut käytössä,
tukeutui C. Darwin vanhoihin uskomuksiin ja näköisyysideoihin.
Kirja sai silloin, kuten nytkin, paljon tukea niiltä, jotka halusivat kieltää
Jumalan olemassaolon.
Perusajatus on yksinkertainen. Jos mahdottomalle antaa riittävästi
aikaa, tulee siitä mahdollinen. Pitkä aika
saa luomisen ihmeen aikaan - ei Jumala. Ne, jotka selviytyvät elämän
taistelusta hengissä ovat kehittyneempiä
elämään, koska aina sopivimmat jäävät henkiin.
Näin kehitys on kulkenut sattumalta syntyneestä elävästä solusta
tuhansien miljoonien vuosien aikana ihmiseen. Tämä antiikin Kreikan vallitseva
ateistinen myytti sai Darwinin tekstin muodossa uutta voimaa.
Tänään, kuten Aristoteleen,
Kopernikuksen tai Galileinkin eläessä
vaaditaan ateistinen pakanallinen uskonto kaikkien hyväksyttäväksi
totuudeksi, jotta voitaisiin kieltää Jumalan
olemassaolo ja astua Hänen tilalleen luomakunnan korkeimmalle paikalle muita
hallitsemaan ja hyödyntämään.
"Sillä hänen näkymätön
olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä
hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he
voi millään itseänsä puolustaa". (Room 1:20).
KP
|