Kun Lontoon historialliseen museoon tuotiin nähtäväksi muutamia
ihmisen kivettyneitä jäännöksiä,
varjeltiin niitä kuin suurinta salaisuutta.
Monet kutsuivat niitä "pyhäinjäännöksiksi".
Tutkijat madalsivat ääntään
keskustellessaan niiden lähellä. Kukaan ei
saanut niihin koskea. Vartiointi oli hyvin
järjestetty. Kysymys kuitenkin oli vain muutamasta luun kappaleesta, jotka
oli kaivettu esiin muiden kivettymien joukosta. Niiden ikää ei kukaan voi mitata.
Kuitenkin niiden ympärille sepitettiin kehitysopille tyypillinen miljoonien
vuosien taustakertomus.
Katselijoille kerrottiin miten tämä ihmisen alkumuoto oli elänyt ja mitä
tehnyt ja tuntenut. Ja kaikki
hyväksyivät nämä tarinat. Miksi? Koska
kysymyksessä on uskonto, jonka piirissä
olevat tarvitsevat omat rituaalinsa ja uskolleen vahvistusta.
"Jos aiot opiskella biologiaa on sinun ensin hyväksyttävä kehitysoppi
uskontona", sanovat monet opiskelijat yliopistossa. Miksi? Koska biologien
on hyväksyttävä totuutena paljon sellaista
minkä tietävät valheeksi. On myös
pakko julkisesti puolustaa ja opettaa tietoa, jonka rehelliset tutkijat tietävät vääräksi. Tämä on kansainvälisesti
hyväksytty käytäntö. Miksi?
Jo Darwinin aikana (1850-luvulla) tiedettiin, ettei maaperästä löydy
todisteita kehitysopille. Kehityseoria kuitenkin otettiin yleisesti käyttöön
ajatuksella, että tarpeeksi tutkimalla ja
kaivamalla todisteet kehitysopin puolesta löytyvät. Aineisto, joka on 150
vuoden aikana löytynyt, ei ole tuonut
todisteita kehitysopin tueksi. Tämä on ollut
niin suuri pulma ja kehitysuskoa nujertava totuus, että se on täytynyt keinolla
millä hyvänsä pitää salassa. Siksi kaikki
se, mitä voidaan tulkita tai muuttaa jotenkin kehitysopin hyväksi tuodaan
suurieleisesti esille. Kaikki se, mikä kumoaa kehitysopin, siirretään taka-alalle
ja unohdetaan aktiivisesti. Aikaa myöten tästä on tullut kehitysopin
kannattajille niin suuri taakka, että heillä ei ole
muuta mahdollisuutta kuin jatkaa valheen ja vilpillisyyden tietä. Hyvänä
esimerkkinä tästä vilpillisyydestä on
kuuluisa vuonna 1953 tehty Millerin koe.
Solun rakennusaineet
V. 1994 julkaistun kansainvälisen kirjasarjan "Tieteen maailma" numero
"Elämän perusteet" kertoo Millerin
kokeesta näin:
"Parhaat todisteet elämän
alkuperästä perustuvat kokeisiin, joissa
on jäljitelty elämän synnyn aikaisia
olosuhteita maapallolla. Alan pioneeri oli
Chicagon yliopiston Stanley Miller, joka oli kokeensa tehdessään vasta
21-vuotias. Hän oli kuunnellut luentoja muinaisen ilmakehän koostumuksesta ja
äkkäsi, että niitä olisi helppo
jäljitellä. Miller kierrätti yksinkertaisessa
putkistossa vesihöyryä yhdessä
metaanin, ammoniakin ja typen kanssa. Seos sai
tasaisin väliajoin osakseen salamoita jäljitteleviä tuhansien volttien
sähköpurkauksia. Reilun kahden viikon
kuluttua Miller tutki, mitä aineita oli syntynyt ja löysi esimerkiksi useita eri
aminohappoja. Sensaatio oli valmis."
Tieto tuodaan koulun kautta
Lukion biologiassa/kurssi 3 (WSOY 1993) samasta kokeesta kerrotaan
kuvin: "Maapallon alkuaikojen oletettuja oloja on jäljitelty
laboratoriokokeissa. Niissä on muodostunut elävien
solujen tärkeimpien yhdisteiden kaikkia rakenneosia. Yksinkertaisista
lähtöaineista on saatu syntymään mm.
hiilihydraatteja, rasvahappoja, aminohappoja ja lyhyitä aminohappoketjuja
sekä DNA:n ja RNA:n rakenneosia."
Lukija, joka luottaa tiedeteosten ja oppikirjojen antamiin tietoihin
uskoo, että luonnossa syntyi itsestään niin
paljon elävän solun rakennusaineita alkumereen, että elävä solu saattoi syntyä.
|