Taustaa kirjoitukset on koottu kirjoiksi, joihin voit tutustua klikkaamalla tästä.
Kehityspuusta kasvoi tippaleipä
Kehitysopillisia uskomuksia samannäköisyyden pohjalta

Eläinsatu kertoo jäniksestä, joka löysi ison kaalin. Kun se alkoi syödä sitä, kuului kaalin alta kilpikonnan ääni: "Kaali kuuluu minulle". Saadakseen kaalin itselleen, jänis ehdotti kilpailua. Se, joka juoksee nopeammin pellon toiseen päähän ja takaisin, saa kaalin. Nopeakinttuinen jänis hämmästyi, kun hidasliikkeinen kilpikonna suostui juoksukilpailuun. Kilpikonna edellytti kuitenkin, että kilpailu pidetään seuraavana aamuna. Tähän jänis suostui. Aamulla valpas harakka antoi kilpailijoille lähtömerkin ja jänis pinkaisi juoksuun. Yllätys oli suuri kun pellon päähän päästyään jänis näki konnan jo olevan siellä. "Parannahan vauhtia, jos aikomuksesi on voittaa": sanoi kilpikonna. Ja niin jänis loikki kovinta mahdollista vauhtia takaisin, mutta totesi perille tullessaan, että kilpikonna oli maalissa ennen häntä. Hämmentyneenä jänis luovutti kaalin kilpikonnalle ja lähti tappiostaan katkerana tiehensä. Illalla kilpikonnapariskunta nautti kaaliateriaa ja naureskeli omaa oveluuttaan ja sitä, kuinka helposti voi huiputtaa niitä, jotka katsovat vain ulkokuorta. Molemmissa päissä peltoa oli kilpailun aikana ollut eri kilpikonna.

Onko samannäköisyys sukulaisuutta?

Kehitysoppi opettaa sadun tavoin, että samannäköisyys on todiste yhteisestä alkuperästä ja lajien välisestä sukulaisuudesta. Tämän uskomuksen mukaan lajit, jotka muistuttavat ulkonäöltään toisiaan, ovat kehityslinjassa toistensa lähisukulaisia eli ne ovat kehittyneet samasta esimuodosta. Tämän idean perusteella saksalainen, Darwinin innokas kannattaja, Ernst Haeckel suunnitteli ihmiselle sukupuun, jonka juurella oli alkulimaa ja korkeimmalla oksalla ihminen. Elettiin vuotta 1866. Haeckel oli muutama vuosi aikaisemmin kopioinut sikiönkuvia tunnetuilta tutkijoilta (Bischoffin v. 1845 ja Eckerin vv.1851-59 tekemiä) ja väärentänyt ne siten, että hän sai sikiöiden muodon sopimaan omaan kehitysopilliseen ideaansa. Nämä väärennetyt sikiöpiirrokset elävät edelleen nykyisissä oppikirjoissa vaikka Haeckel joutui väärennöksistään oikeuteen ja tuomittiin. Ensimmäisen ihmisen sukupuun Haeckel piirsi pelkästään mielikuvituksensa perusteella. Siinä apinat ja gorillat, jotka ulkonäkönsä puolesta muistuttavat ihmistä, olivat läheisillä oksilla. Haeckel kehitti mielikuvituksessaan elämän alkuliman "Moneran", joka oli sukupuun juurella elämän alkuunpanijana. Innokas englantilainen darwinisti Thomas Huxley löysikin sattumalta meren pohjasta tämän elämän alkuliman, jonka nimeksi tuli Bathybius haeckelii. Todellisuudessa tämä aine oli vain kipsin ja alkoholin seos, mutta silloin alkulimahuiputus tuki sopivasti Darwinin kehitysopin etenemistä. Koska Haeckelin ensimmäisen evoluutiopuun heikkoudet voitiin helposti osoittaa, hän suunnitteli uuden, Monera-alkulimasta kasvavan, eliöiden sukupuun v. 1874. Tämä piirros levisi eri tiedotusvälineiden avulla sekä tieteisteoksiin että oppikirjoihin.

kuva
Sikiön kehityspiirrosten väärentämisistä kiinni joutunut Ernst Haeckel piirsi ensimmäisen elämän kehitystä kuvaavan sukupuunsa v. 1866 (vasemmalla) ja toisen v. 1874. Molemmat perustuivat mielikuvitukseen ja niissä elämä sai alkunsa Monera-alkulimasta, joka näkyy puun juurella (osasuurennokset piirrosten välissä). Sukupuut alkoivat "kehittyä" eri tieteis- ja oppikirjojen sivuilla, ja tämä mielikuvitustyö jatkuu edelleen.
kuva
Yllä oleva kuva on biologian oppikirjasta (Elämä/WSOY 1997). Tekstinä: "Kädellisten ryhmät alkoivat kehittyä erilleen jo yli 50 miljoonaa vuotta sitten. Ihminen on läheisempää sukua gorillalle ja simpanssille kuin nämä esimerkiksi marakateille". Oppilaille ei kerrota, että oppikirjan tiedot perustuvat mielikuvitukseen ja että kaikki todisteet ihmisen kehittymisestä alemmasta lajista puuttuvat.
 

Sukupuun idea todettiin niin hyväksi kehitysopin levitystyöhön, että kaikille mahdollisille eläimille piirrettiin omat sukupuunsa. Myös koulukirjoihin otettiin kuvia mm. hevosten, valaiden, lintujen ja ihmisen sukupuista. Piirroksia tukemaan laadittiin maan pintakerrosten ikätaulukkoja, joissa elämän iäksi vähitellen saatiin n. 3,5 miljardia vuotta. Kerroksiin sijoitettiin fossiileja, jotka tukivat eri sukupuissa esitettyjä haarakkeita ja ikälaskelmia. Näitä fossiileja alettiin kutsua johtofossiileiksi, joiden avulla saatettiin määritellä maakerrosten ikä kehitysoppiin sopivaksi.

V. 1927 belgialaisen G. Lamaîtren idea alkuräjähdyksestä sai kehitysopin kannattajien keskuudessa innokkaan vastaanoton. Tämän idean mukaan kaikki materiaali sai alkunsa nuppineulan päätä pienemmästä energiapisteestä, joka sattumalta räjähti ja levisi ympäriinsä muodostaen koko nykyään tunnetun maailmankaikkeuden galakseineen. Oma linnunratamme oli siinä atomia pienemmässä koossa. Alkuräjähdys tuli elämän alkuliman Moneran tilalle kehityspuuideoihin ja nykyisiin oppikirjoihin. Näin kaiken kehittymistä kuvaava puu sai viuhkan muodon, jossa alkupiste kuvaa Big-Bang-räjähdystä ja loppupäässä ovat tähän päivään selvinneet eläinlajit.

1950-luku mullisti tiedemaailmaa. DNA:n eli elävän solun sisällä olevan rakennusohjelman rakenteen selvittivät Francis Crick ja Fred Hoyle. Alkoi solujen, ja proteiinien sukulaisuuksien tutkiminen. Pääteltiin, että kehitysopin mukainen asteittainen kehityslinja on löydettävissä myös elollisten solujen rakenteiden syntyhistoriasta. Suurin otsikoin alettiin julkaista tutkimustuloksia, joissa ns. solukello ja valkuaisaineiden rakenteisiin vaikuttaneet muutokset tukivat kehitysopin aikaisemmin viitoittamia kehityslinjoja.

kuvakuva Koulukirjoista ja tietoteoksista tuttuja piirroksia kehityksen kulusta ja lajien kehittymisestä yksinkertaisesta monimuotoiseen. Vähitellen lukijoille on paljastunut, että esitetyt kehityslinjat perustuvat vain mielikuvitukseen.
 

Totuus kuin vahingossa julkisuuteen

Darwin itse uskoi, että maakerrostumista tullaan löytämään todisteita siitä, että eläin ja kasvilajit ovat kehittyneet alemmasta muodosta aina vain ylemmäksi. Oletus vaati ehdottomasti, että fossiiliaineistossa on runsaasti lajista toiseen siirtymisen edellyttämiä välimuotoja. Darwin ilmoitti, että jos näitä välimuotoja ei löydy, on hänen kehitysteoriansa todettava vääräksi. Vaikka tiedeyhteisöihin pystyttiin luomaan vahva usko kehitysopin pätevyyteen, eivät yli 100 vuoden aikana suoritetut etsinnät tuoneet toivottua tulosta - päin vastoin. Tutkijat joutuivat toteamaan, että kerroksissa, joissa piti esiintyä vain alkeellista elämää, löytyy kaikki nykyään tunnetut eläinlajit - ei lainkaan välimuotoja. New Scientist-lehti kirjoitti v. 1985 1 : "...useimmat fossiilit ilmestyvät äkkiä kerrostumiin, pysyvät siellä muuttumattomina joitakin miljoonia vuosia ja häviävät sen jälkeen samalla tavalla". Tunnettu kehitysbiologi Stephen J. Gould tuo esille "Cambrisen räjähdyksen". Tällä hän kuvaa elämää sisältävästä alimmasta maakerroksesta löytyneitä, valmiita eläinlajeja - koko lajien kirjoa elinvoimaisena ja nykyistä rikkaampana. Tämän elämää kuhisevan kerroksen alta ei löydy mitään todistetta elämästä, ja sen yläpuolella olevissa kerroksissa lajien määrä on vähentynyt. On syntynyt kehityksen puu, jonka juuret sojottavat ylös ja monipuolinen eliöstö on alimpana.

Kun tunnetulta ihmisen kehityslinjaa tutkineelta Richard Leakeyltä tivattiin Walter Cronkiten Universe-ohjelmassa tietoja ihmisen kehityslinjasta, joutui hän tunnustamaan: "Jos hän tekisi ihmisen kehityspuun, tekisi hän vain kysymysmerkin." Vastaavasti tri W.R. Fix ilmoitti tutkimustensa tuloksena, että ihmisen ja apinan yhteinen tausta on vain mielikuvitusta. 2

Solujen todistus

Kohutut solujen ja proteiinien evoluutiotodistukset kaatuvat. On selvinnyt, että todisteina käytetyt vertailutaulukot oli saatu tietokoneilta, jotka olivat siten ohjelmoituja, että ne muodostivat annetuista eroista kehitysopin kannalta sopivia tuloksia. Kun tietokoneelle annettiin perustiedot ilman käskyä: "muodosta kehityspuu", ei yhteyksiä enää löytynyt. Tunnettu tutkija ja lääketieteen tohtori Michael Denton paljastaa kirjassaan 3 sekä näitä hämäyksiä että sen, ettei evoluutiota tukevaa todistetta eri molekyylien vertailusta voida löytää. Tulokset todistavat sen, että kukin eliöryhmä on oma kokonaisuutensa eikä niitä voida rakennemolekyylien perusteella ryhmittää mihinkään kehitysjärjestykseen.


Fysiikan oppikirjassa Vuorovaikutus/WSOY-1996 kerrotaan, että yllä oleva kuva maailmankaikkeuden synnystä, joka alkaa alkuräjähdyksestä ja päättyy ihmiseen, perustuu tieteelliseen totuuteen. Oppikirjan kertomus kaiken alusta ja kehittymisestä ylittää mielikuvitusrikkaudessaan monet sadut. Kuinka moni opettaja uskaltaa kertoa oppilailleen, että kehyskertomus perustuu vain mielikuvitukseen ja vahvaan uskoon, että jotenkin kaikki kuitenkin kehittyi.
 

Amerikkalainen kemisti F. Doolittle esitti 4 DNA-tutkimustensa tuloksena, että solujen rakennusaineiden perusteella tehty kehityspuu ei muistuta puuta vaan tippaleipää.

Tutkimusten edetessä tutkijat ovat päässeet perille myös solujen sisäisistä rakenteista ja niiden toimintaperiaatteista. 1990-luvun lopussa kansainvälisesti tunnettu solututkija Michael J. Behe todisti kirjassaan 5 sen, että solun monimutkainen rakenne ja sen suurta teollisuuslaitosta muistuttava toiminta energian talteenotto- ja käyttöjärjestelmineen sekä eri aineiden kuljetusmenetelmät, eivät ole voineet syntyä sattumanvaraisesti ja vähitellen. Erilaisten solujen muodostuminen ja niiden tuottamat vaikutus- ja rakenneaineet ovat selviä todisteita siitä, että kaiken takana täytyy olla äärettömän korkea älykkyys.

Vähitellen myös eri puolilla maailmaan kehitysopin opetuksesta vastaaville kouluviranomaisille ja lasten vanhemmille on paljastunut, että ns. tieteelliset todisteet kehitysopin pätevyydestä puuttuvat. Kehityspuut ovatkin kuin satuja taivaaseen yltävästä herneenvarresta. Viime vuosien aikana USA:n eri osavaltioissa käydyissä kiivaissa keskusteluissa kehitysopin kannattajat ovat voineet vain inttää, että heihin tulee luottaa vaikka todisteita makroevoluutiosta (lajin kehittyminen toiseksi heimoksi) ei ole olemassa. Siihen, miksi kehitysopin tukemiseksi on jatkuvasti turvauduttu puolitotuuksiin, peittelyihin ja vakaviin petoksiin, he eivät halua ottaa julkisesti kantaa. Yhä selvemmäksi on käynyt, että lähes 150 vuoden ajan kehitysoppia on todisteltu vain mielikuvitukseen perustuvia tarinoita kertomalla. Lähtökohtana on ollut voimakas usko, että kehitysoppiteoria on totta eikä sen mielettömyyttä saa edes tutkia. Tutkijoiden tehtävänä on ollut vain keksiä erilaisia taustakertomuksia siitä, miten kehitys on mahdollisesti tapahtunut. Näin on syntynyt tarinakokoelmia, jotka voittavat mielikuvitusrikkaudessaan sadut ja joita vakavanaamaiset tiedemiehet kilvan keksivät ja kertoilevat toisilleen.

"Väkivallan mies viekoittelee lähimmäisensä ja vie hänet tielle, joka ei ole hyvä." Sanal 16:29.


KP

Viitteet:
1) New Scientist, 108/5.12.1985,
2) The Bone Peddlers/William R. Fix,
3) Evolution, A Theory in Crisis/Michael Denton
4) Scientific American 2/2000,
5) Darwin's Black Box/Michael J. Behe